perjantai 8. tammikuuta 2016

2015: kolmet häät ja kahdet hautajaiset

Mennyt vuosi oli itselleni harvinaisen tapahtumarikas. Ja myös harvinaisen raskas sairauksien ja menetysten varjossa, mutta samalla harvinaisen iloinen monine onnellisine tapahtumineen.

En muista, missä vaiheessa minullekin oli jo selvää, että äiti ei tule parantumaan syövästään. Alkuvuodesta varmaankin jo. Onneksi silloin hän oli vielä niin hyvässä kunnossa, että jaksoi matkustaa iskän kanssa junalla Jyväskylään. Olin ostanut minulle ja äidille teatteriliput ja kävimme katsomassa Yksi lensi yli käenpesän. Ensimmäinen käyntini Jyväskylän kaupunginteatterissa tuskin tulee siis koskaan unohtumaan.

Toukokuun alussa koitti ensimmäinen vuoden kolmista häistä, joihin osallistuimme. Pitkäaikaisin ystäväni Helinä (minulle kylläkin Svante) meni naimisiin. Toisen onnellisen tapahtuman koimme juuri ennen tuolle reissulle lähtemistä. Kävimme katsomassa pari päivää aikaisemmin syntynyttä mieheni siskonpoikaa, joka oli juuri päässyt sairaalasta kotiin. Samalla meitä pyydettiin tuon reippaan pienen miehenalun kummeiksi. :-)

Toukokuun lopulla sain valmiiksi suuren ja pitkään kestäneen urakan. Sain graduni valmiiksi, jee! Nyt vielä pari kurssia jäljellä, jonka jälkeen olisi tarkoitus saada maisterin paperit.

Kesäkuussa olivat sitten kummipojan ristiäiset. Isäni toimitti kasteen ja äitikin jaksoi vielä saapua paikalle, vaikka väsymystä ja kovan lääkityksen aiheuttamaa sekavuutta olikin jo havaittavissa. Äidillä taisi kuitenkin olla selkeänä tavoitteena jaksaa vielä seuraavat juhlat.

Ja niissä juhlissa olinkin sitten pääosassa mieheni kanssa. Eli ne olivat meidän omat häät, joita juhlittiin, osittain sattumalta, samana päivänä kuin USAn kansallispäivää. Päivä oli ihana. Sain seistä lapsuuden kotikirkkoni alttarilla maailman ihanimman miehen vieressä, kun isäni vihki meidät. Ikimuistettavan lisän päivään toi se, että sain pukeutua morsiuspukuun lapsuudenkodissani pappilassa ja kävellä sieltä kirkkoon. Äitikin jaksoi juhlat hyvin, vaikka joutuikin jo ulkona käyttämään pyörätuolia. Hääyö oli muuten ensimmäinen kerta, kun mieheni kanssa olimme yhtäaikaa erossa pojastamme yön yli. Kyllähän se vähän jännältä tuntui. Hääyön jälkeen aloitimmekin taipaleemme avioparina suruviestin saattelemana: Pappani eli äidin isä, oli nukkunut yöllä pois. Hänenkin oli alunperin määrä osallistua häihin, mutta aivoverenvuoto muutti suunnitelman.

Kun Pappa oli poissa, kuljetettiin hänen moottorisänkynsä Turkuun, jotta äidin olisi helpompi nukkua yöllä. Montaa yötä ei äiti siinä ehtinyt nukkua, kun joutui lopullisesti sairaalaan. Niin huonossa kunnossa alkoi jo olla, ettei päässyt heinäkuun lopulla pidettyihin isänsä hautajaisiin. Niin oli kuitenkin paras, sillä matka Turusta Vilppulaan olisi ollut jo liian raskas. Ei äiti olisi meidänkään häihimme päässyt, jos ne olisivat olleet edes viikkoa myöhemmin.

Jonkin aikaa sairaalassa oltuaan äiti pääsi muuttamaan saattohoitoon Karinakotiin, meren rannalle. Ulkona hän pääsi sängyssään käymään ja vielä nauttimaan kesästä. Monet ystävätkin kävivät häntä katsomassa, mikä lämmitti myös omaa mieltäni.

Elokuun lopulla olivat vuorossa kolmannet häät, mieheni hyvän ystävän. Hyvin viihdyimme ja olin tuoreena rouvana iloinen, että tällä kertaa ei itse tarvinnut millään tasolla huolehtia siitä, että tarjottavat riittävät. Keskityin siis mättämään ruokaa ja juomaa omaan naamaan. Ja toki nauttimaan rakkaudentäyteisestä ilmapiiristä, joka näissäkin juhlissa vallitsi.

Nuo häät osuivatkin hyvään kohtaan, sillä taisi olla jo seuraavalla viikolla, kun lähdin taas Turkuun. Vierailu oli alunperin kaavailtu vähän myöhemmäksi, mutta itsellekin tuli mieleen, että se saattaisi olla liian myöhään. Syyskuun kolmantena päivänä koittikin sitten hetki, jota jo vuosien ajan oli pelännyt ja pitkän aikaa myös odottanutkin; äiti nukkui pois. Olin silloin paikalla saattohoitokodissa ja tulin vessareissulta takaisin äidin huoneeseen, kun huomasin, ettei hän enää hengitä. Yhtäaikaa hyvin arvokas ja hyvin traumaattinen kokemus. Hautajaiset olivat muutamaa viikkoa myöhemmin ja ne menivät ihan hyvin, vaikka näin jälkeenpäin voikin todeta, että tavallaan olin kuin sumussa eikä menetystä vielä täysin käsittänyt. Onneksi mukana oli myös kolme päivänsädettä, poikani, veljenpoikani ja heidän pikkuserkkunsa. Kaksi ensimmäistä päätti juosta ympyrää kappelin etuosassa ja kolmas mönki penkkien alla. :-)

Kuoleman vastapainoksi pääsimme elämän alkupään äärelle taas marraskuussa kun isoveljeni sai avovaimonsa kanssa toisen lapsen, pienen tytön. Meillä oli suuri kunnia päästä myös tämän lapsosen kummeiksi. Ristiäiset pidettiin Tapaninpäivänä, tasan 31 vuotta toisen isoveljeni (joka myös oli kummina) ristiäisistä. Sain toimia tytön sylikummina, tosin suurimman osan ajasta hän viihtyi paremmin äitinsä sylistä. Juhlan jälkeen ehdimmekin hyvin vielä Tepsin ja Ilveksen väliseen lätkämatsiin.


Monenlaista ehti siis mahtua vuoteen ja näin papin tyttären näkökulmasta enemmän kirkollisia toimituksia kuin ikinä ennen.

Kiitos erityisesti äidille, iskälle, Nooralle, Miskulle, Helinälle, Jukalle, Leeville, Lillille, Villelle, Katille ja Sepille, joiden kanssa olen saanut jakaa vuoden huippuhetken niin surun kuin ilonkin kyynelin. Sovitaanko että tänä vuonna saataisiin enemmän noita jälkimmäisiä? <3



rakkaudella,

manteliMinni

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti