2015: kolmet häät ja kahdet hautajaiset

Mennyt vuosi oli itselleni harvinaisen tapahtumarikas. Ja myös harvinaisen raskas sairauksien ja menetysten varjossa, mutta samalla harvinaisen iloinen monine onnellisine tapahtumineen.

En muista, missä vaiheessa minullekin oli jo selvää, että äiti ei tule parantumaan syövästään. Alkuvuodesta varmaankin jo. Onneksi silloin hän oli vielä niin hyvässä kunnossa, että jaksoi matkustaa iskän kanssa junalla Jyväskylään. Olin ostanut minulle ja äidille teatteriliput ja kävimme katsomassa Yksi lensi yli käenpesän. Ensimmäinen käyntini Jyväskylän kaupunginteatterissa tuskin tulee siis koskaan unohtumaan.

Toukokuun alussa koitti ensimmäinen vuoden kolmista häistä, joihin osallistuimme. Pitkäaikaisin ystäväni Helinä (minulle kylläkin Svante) meni naimisiin. Toisen onnellisen tapahtuman koimme juuri ennen tuolle reissulle lähtemistä. Kävimme katsomassa pari päivää aikaisemmin syntynyttä mieheni siskonpoikaa, joka oli juuri päässyt sairaalasta kotiin. Samalla meitä pyydettiin tuon reippaan pienen miehenalun kummeiksi. :-)

Toukokuun lopulla sain valmiiksi suuren ja pitkään kestäneen urakan. Sain graduni valmiiksi, jee! Nyt vielä pari kurssia jäljellä, jonka jälkeen olisi tarkoitus saada maisterin paperit.

Kesäkuussa olivat sitten kummipojan ristiäiset. Isäni toimitti kasteen ja äitikin jaksoi vielä saapua paikalle, vaikka väsymystä ja kovan lääkityksen aiheuttamaa sekavuutta olikin jo havaittavissa. Äidillä taisi kuitenkin olla selkeänä tavoitteena jaksaa vielä seuraavat juhlat.

Ja niissä juhlissa olinkin sitten pääosassa mieheni kanssa. Eli ne olivat meidän omat häät, joita juhlittiin, osittain sattumalta, samana päivänä kuin USAn kansallispäivää. Päivä oli ihana. Sain seistä lapsuuden kotikirkkoni alttarilla maailman ihanimman miehen vieressä, kun isäni vihki meidät. Ikimuistettavan lisän päivään toi se, että sain pukeutua morsiuspukuun lapsuudenkodissani pappilassa ja kävellä sieltä kirkkoon. Äitikin jaksoi juhlat hyvin, vaikka joutuikin jo ulkona käyttämään pyörätuolia. Hääyö oli muuten ensimmäinen kerta, kun mieheni kanssa olimme yhtäaikaa erossa pojastamme yön yli. Kyllähän se vähän jännältä tuntui. Hääyön jälkeen aloitimmekin taipaleemme avioparina suruviestin saattelemana: Pappani eli äidin isä, oli nukkunut yöllä pois. Hänenkin oli alunperin määrä osallistua häihin, mutta aivoverenvuoto muutti suunnitelman.

Kun Pappa oli poissa, kuljetettiin hänen moottorisänkynsä Turkuun, jotta äidin olisi helpompi nukkua yöllä. Montaa yötä ei äiti siinä ehtinyt nukkua, kun joutui lopullisesti sairaalaan. Niin huonossa kunnossa alkoi jo olla, ettei päässyt heinäkuun lopulla pidettyihin isänsä hautajaisiin. Niin oli kuitenkin paras, sillä matka Turusta Vilppulaan olisi ollut jo liian raskas. Ei äiti olisi meidänkään häihimme päässyt, jos ne olisivat olleet edes viikkoa myöhemmin.

Jonkin aikaa sairaalassa oltuaan äiti pääsi muuttamaan saattohoitoon Karinakotiin, meren rannalle. Ulkona hän pääsi sängyssään käymään ja vielä nauttimaan kesästä. Monet ystävätkin kävivät häntä katsomassa, mikä lämmitti myös omaa mieltäni.

Elokuun lopulla olivat vuorossa kolmannet häät, mieheni hyvän ystävän. Hyvin viihdyimme ja olin tuoreena rouvana iloinen, että tällä kertaa ei itse tarvinnut millään tasolla huolehtia siitä, että tarjottavat riittävät. Keskityin siis mättämään ruokaa ja juomaa omaan naamaan. Ja toki nauttimaan rakkaudentäyteisestä ilmapiiristä, joka näissäkin juhlissa vallitsi.

Nuo häät osuivatkin hyvään kohtaan, sillä taisi olla jo seuraavalla viikolla, kun lähdin taas Turkuun. Vierailu oli alunperin kaavailtu vähän myöhemmäksi, mutta itsellekin tuli mieleen, että se saattaisi olla liian myöhään. Syyskuun kolmantena päivänä koittikin sitten hetki, jota jo vuosien ajan oli pelännyt ja pitkän aikaa myös odottanutkin; äiti nukkui pois. Olin silloin paikalla saattohoitokodissa ja tulin vessareissulta takaisin äidin huoneeseen, kun huomasin, ettei hän enää hengitä. Yhtäaikaa hyvin arvokas ja hyvin traumaattinen kokemus. Hautajaiset olivat muutamaa viikkoa myöhemmin ja ne menivät ihan hyvin, vaikka näin jälkeenpäin voikin todeta, että tavallaan olin kuin sumussa eikä menetystä vielä täysin käsittänyt. Onneksi mukana oli myös kolme päivänsädettä, poikani, veljenpoikani ja heidän pikkuserkkunsa. Kaksi ensimmäistä päätti juosta ympyrää kappelin etuosassa ja kolmas mönki penkkien alla. :-)

Kuoleman vastapainoksi pääsimme elämän alkupään äärelle taas marraskuussa kun isoveljeni sai avovaimonsa kanssa toisen lapsen, pienen tytön. Meillä oli suuri kunnia päästä myös tämän lapsosen kummeiksi. Ristiäiset pidettiin Tapaninpäivänä, tasan 31 vuotta toisen isoveljeni (joka myös oli kummina) ristiäisistä. Sain toimia tytön sylikummina, tosin suurimman osan ajasta hän viihtyi paremmin äitinsä sylistä. Juhlan jälkeen ehdimmekin hyvin vielä Tepsin ja Ilveksen väliseen lätkämatsiin.


Monenlaista ehti siis mahtua vuoteen ja näin papin tyttären näkökulmasta enemmän kirkollisia toimituksia kuin ikinä ennen.

Kiitos erityisesti äidille, iskälle, Nooralle, Miskulle, Helinälle, Jukalle, Leeville, Lillille, Villelle, Katille ja Sepille, joiden kanssa olen saanut jakaa vuoden huippuhetken niin surun kuin ilonkin kyynelin. Sovitaanko että tänä vuonna saataisiin enemmän noita jälkimmäisiä? <3



rakkaudella,

manteliMinni

Onnen kapakasta onnen sohvalle tai onnen jääkiekkokatsomoon

Onkohan kukaan toinen, joka on menettänyt lähiomaisensa, tullut ajatelleeksi, että useimpien rakkauslaulujen sanat sopivat aika osuvasti myös muihin ihmissuhteisiin ja niihin liittyvään kaipaukseen? Luulen ja toivonkin, että on.

Nyt perjaintai-iltana, kun mies on vielä lätkätreeneissään ja poika jo nukkumassa, tämä ajatus tuli taas mieleeni kuunnellessani yhtä lempibiiseistäni, Neljänsuoran Onnen kapakkaa:

Mä meen minne vaan,
mua ajatukset seuraa;
en voi unohtaa, sua kaipaan.
Illalla istumaan menen ravintolaan,
et voisin unohtaa, sua kaipaan.

Pienistä onnemme hetkistä,
niistä pidän lujaa kii, 
vaikka elämä niitä repii.
Mielessä pienessä rakennan 
meille onnemme kapakan,
siellä kun istutaan iltaa 
ei kukaan murheita muistakaan.
Siellä viiniä humalaan
en tarvitse ollenkaan.
Kun vain olisit vierelläin 
valomerkinkin aikaan.


Niin kovasti toivoisin, että äiti olisi vielä täällä kanssani, valomerkin jälkeenkin. Vaikka en ole hänen kuolemaansa (ainakaan vielä, toivon, että kyyneleet jossain vaiheessa tulevat) kovinkaan paljon itkenyt, joka päivä hän on kovasti mielessäni ja kaipaan häntä. Esimerkiksi aamulla, kun menin hyvissä ajoin odottamaan urheilukaupan aukeamista saadakseni ostettua pojalle tarjouksessa olleet kengät, kävi mielessä ajatus, että odottellessahan voisin vaikka soittaa äidille ja tutuksi tulleen tavan mukaan jutella niitä näitä. Samassa mieleen iski kuitenkin se todellisuus, etten voi tehdä niin enää.

Yritänkin siis laulun sanojen mukaisesti pitää kiinni minun ja äidin yhteisistä onnen hetkistä, vaalia niitä muistoissani, vaikka elämässä tapahtuisi mitä. Kapakassa istujia minusta tai äidistä kummastakaan ei saa tekemälläkään, joten ehkäpä voisin rakentaa mielessäni sohvan, jossa neuloisimme yhdessä ja söisimme herkkuja. Tai jääkiekkokatsomon. Jossa TPS voittaisi aina. <3



rakkaudella,

manteliMinni

I'm a yarnaholic on the road to recovery. JUST KIDDING. I'm on the road to the yarn store.

Noille Facebookista bongaamilleni lauseille on todellakin käyttöä, koska viimeistään nyt on lankojen haaliminen lähtenyt täysin lapasesta.

Noh, ensin oli tietenkin ihan tarve. Olin joku aika sitten vahtimassa kummipoikaani ja hänen sisaruksiaan, jolloin kummipojan 9v. isosisko näytti hänelle joskus tekemääni villatakkia, joka oli jo jäänyt pieneksi. "Tää oli mun lempivillatakki, voitko tehdä uuden?" Tuo on melkeinpä kaunein lause, jonka pakkoneulootikko voi pienen sukulaistytön suusta kuulla, joten suostuin tietenkin oikopäätä. Kotiin päästyä näkyi Minimanissa olevan taas lankaa tarjouksessa, joten suuntasin sinne.

Siis vain tuolle punaista olisin tarvinnut ja sitäkin vain neljä kerää. Mutta kun Nalle sattui olemaan tarjouksessa 3 kerää/10€, niin toki piti kaksi satsia ottaa. Ja vaaleanvihreä oli jostain syystä alennuksessa ja oli niin yksinäisen oloinen raukkaparka, että nappasin senkin mukaani.

Seuraavaksi tuli selailtua Tokmannin mainosta. Ja kas, sielläkin oli lankaa tarjouksessa! Sain jo itseni vakuutettua siitä, etten tarvitse enää yhtään kerää, mutta mies ehdottikin sitten perheen yhteistä kävelylenkkiä Tokmannille. Ja poikakin matkalla totesi "Mennään kattomaan mitäs löytyy äiti lankaa". Awwww <3

Nalle-linjalla pysyttiin edelleen, tällä kertaa valitsin kolme kerää Taikaa:

Tarkkaa ideaa ei vielä ole, että mitä näistä teen, ehkäpä sukkia tai jotain pientä kivaa serkkuni tyttövauvalle, jonka on määrä syntyä loppuvuodesta.

Seuraavat "ostokset" saavat kyllä sellaisen haikeuden valtaan, että ei ole tosikaan. Viime perjantaina oli äidin hautajaiset ja samalla reissulla kävin viimeistä kertaa äidin lankakaapilla. Ihan hyvä, että iskä oli sanonut, että kannattaa ottaa langat vasta sitten, kun ollaan autolla liikkeellä. En nimittäin olisi saanut niitä junassa tuotua, vaikka luulinkin, että kai niitä on sellainen muovikassillinen.

Muovikassillinen osoittautuikin kolmeksi muovikassilliseksi ja yhdeksi pieneksi laatikoksi.

Hjertegarnin kassista löytyi melkoinen kasa Hjertagarnin Nissegarnia:

Tummanpunaista yksi kerä, kirkkaanpunaista kahdeksan täyttä kerää ja yksi 27-grammainen kerä, vaaleanharmaata kaksi kerää ja tummanharmaata seitsemän täyttä kerää ja nöttösiä 65 grammaa. Eli yhteensä 992 grammaa.

Minimanin kassista tupsahti muutama Miami-kerä:

Yhteensä 450 grammaa.

Samaan kassiin laitoin myös pienemmän kassin, joka piti sisällään Regian Stretch Coloria ja Novitan Ipanaa:

Regiaa löytyi kaksi täyttä kerää, eli 100 grammaa

Ipanaa oli vaaleanliilana 113 grammaa ja persikkaisena 73 grammaa. Nämä Ipanat olivat muuten aluperin minun. Luultavasti päätyvät vauvaneuleiksi, kun ovat niin ihanan pehmoisia.

Cittarin kassi puolestaan piti sisällään Nallea, Seiskaveikkaa, Rosea sekä kerän Vikingin Nordlysiä.

Nallea oli kolme täyttä kerää, kuten myös Veikkaa. Rosea oli tuo yllä näkyvä täysi kerä sekä pussillinen jämiä ja muutama keskeneräinen röyhelöhuivi. En vielä ole ihan varma, mitä noilla röyhelöillä tekisin, ne kun ovat viimeisiä äidin tekemiä käsitöitä. Tuskin raaskin niitä siis purkaakaan. Muut kuvassa näkyvät jämät ovat jotain Alizen pätkävärjättyä sekä Seiskaveikkaa ja Nallea niin yksivärisenä kuin Kukkaketonakin. Painoa jämillä 641 grammaa.

Musta laatikko oli myös varsinainen aarreaitta lankojen suhteen, vielä kun keksisi mitä tuollaisilla erikoislangoilla tekisi:

Kuvasta löytyy Cewecin röyhelöhuivilankoja, Marks&Kattensin vauvalankaa, Lidlin sukkalankaa sekä Novitan vanhoja klassikoita Tango Fania ja Palmaa. Keltaisessa kassissa on erinäisiä jämiä, jotka painavat 955 grammaa.

Hupsis, tulikin lihottua kerralla 6224 grammaa!

Mutta ensi kerralla esittelen sitten taas valmiita töitä, saan jokusen sata grammaa laihdutettua varastoa. :D

Neulomisiin!

rakkaudella,

manteliMinni

Muut korvas aika, minkä vei...

... sydäntä äidin konsaan ei. <3

Olen jo kahden viikon ajan joutunut herämään maailmaan, jossa minulla ei ole enää äitiä. Viime postauksessa kerroin lähteväni Turkuun ja tämän reissun aikana, eräänä iltana, äiti nukkui pois. En halua sanoa, että hän hävisi taistelun tai että syöpä vei hänestä voiton, koska en vain ajattele niin. Mielestäni kuolema on enemmänkin voitto; koskaan enää ei syöpä voi tehdä äidille pahaa, ei aiheuttaa kipua tai tuskaa.

Olen iloinen (jos nyt kuolemasta kuitenkaan voi koskaan iloita) siitä, että sain olla lähes loppuun asti hänen vierellään. Juuri viimeisen hetken aikana olin käymässä hänen huoneensa ulkopuolella, mutta uskon, että hän jollain tavalla tiesi minun olevan läsnä. Olen kiitollinen niistä monista reissuista - Karnaluks, Asuntomessut, teatterit... - jotka ehdimme vielä yhdessä tekemään. "Sitten kun" vaihtui muotoon "Nyt tai ei koskaan". Olen kiitollinen myös siitä, että olen itsekin jo äiti; pieni poikani pitää minut arjessa kiinni, äiti myös ehti nähdä hänet ja iloita lastenlapsistaan.

Eteen on tullut jo monta tilannetta, joissa olisin ennen välittömästi soittanut äidille. Nyt en enää voi. Ei sitä meinaa vielä oikein tajutakaan.

Rakkaus ja hyvä äidin malli jäävät. Kuten myös suru, kaipaus ja ikävä. Vielä pitkäksi aikaa.

Äiti saa onneksi lähteä viimeiselle matkalleen minun tekemäni unisukat jalassa. <3



"Tahdon susta kiinni pitää, vaikken sua oikeesti enää nää."



rakkaudella,

manteliMinni