Harmittavasti en malttanut odottaa, että anoppi ehtisi kanssani ostoksille, hän kun olisi luultavasti saanut vielä muutaman prosentin henkilökunta-alennuksen langoista. Mutta kun iski pelko, että jos joku toinen neulootikko ehtii apajille ennen minua.
Sinänsä hauskaa on myös se, että normaalisti tuskin olisin tähän väriin edes tarttunut. Mutta jotenkin muut alennuksessa olleet ihanuudet, esim. Miami, Bambu tai Wool (kirkkaanpunainen ja ruskea) eivät houkutelleet yhtä paljon. Nämä kerät halusivat välttämättä lähteä kotiin kanssani. Näitäkään en kyllä olisi ostanut ilman avomiehen isoäitiä, jolta sain nimipäivälahjaksi setelin. Äitiyslomalaisen kukkaro kun ei mikään pohjaton säkki ole.
Nyt siis paukahtaa lankavarasto useita satoja grammoja plussan puolelle, mutta olenpa taas saanut jotain valmiiksikin:
Ostetut/saadut langat: 4411g
Kulutetut langat: 3570g
Pois annetut langat: 100g
Langankulutus: +741g
Olenhan toki oikeaakin lukemista ehtinyt harrastaa sitten viime näkemän. Turun reissun aikana sain loppuun Sophie Kinsellan Muistatko minut? -teoksen. Se oli oikein mukavaa, kesälomalle sopivaa chick litiä. Kepeydestään huolimatta se antoi myös ajattelun aihetta. Päähenkilö herää auto-onnettomuuden jälkeen sairaalassa eikä muista mitään kolmesta viime vuodesta. Ei mitään totaalisesta elämänmuutoksesta, komeasta ja rikkaasta miehestään ja pariskunnan häistä. Ei mitään saamastaan ylennyksestä ja viettämästään ylellisestä elämästä. Eikä valitettavasti mitään siitä, miksi hänen parhaat ystävänsä ovat kääntäneet selkänsä.
Lukiessa ajattelin, että mitä jos itse joutuisin samanlaiseen tilanteeseen. Että jos vaikka neljä viimeistä vuotta pyyhkiytyisivät pois. Kuvittelisin opiskelevani ensimmäistä vuotta yliopistossa. En muistaisi asuvani avoliitossa enkä varsinkaan muistaisi, että minulla on maailman ihanin poika. Olisi varmasti melkoinen tunnemylläkkä saada tuollaiset asiat yhtäkkiä selville. Tai jos kävisi kuten elokuvassa Aina eka kerta, jossa Drew Barrymoren roolihahmon muisti nollautuu aina yön aikana eikä hän herätessään muista mitään onnettomuuttaan edeltävästä ajasta. Leffan lopussa hän herää purjeveneestä ja hänen aviomiehensä on tehnyt hänelle videonauhan, joka kertaa pariskunnan rakkaustarinaa. Heillä on jopa pieni lapsi. Olisi se melkoinen paikka selittää lapselle, että äiti kyllä rakastaa häntä valtavasti, mutta ei muista, että tämä on edes olemassa.
Kinsellan loppuun saatuani tartuin Reijo Mäen Vares-dekkariin nimeltä Mullan maku. En ole vareksia kovinkaan paljon lukenut, mutta ne toimivat erittäin hyvin äänikirjoina. Olemme niitä avomiehen kanssa useamman kuunnelleet pitkillä automatkoilla. Mutta nyt siis valitsin ihan perinteisen paperiversion. Ja tykkäsin tästäkin. Mäen teksti on sujuvaa ja nopealukuista. Ja omalla kohdallani pidän tietysti kovasti siitä, että teokset sijoittuvat Turkuun. Tuttuja paikannimiä bongatessaan pystyy hahmottamaan tapahtumatkin jotenkin paremmin. Ja yksi kaikkien dekkarien viihdyttävimmistä puolista on tietenkin syyllisen arvuutteleminen. No, enpä tällä(kään) kerralla osunut oikeaan, vaikka läheltä liippasikin.
Seuraava luettavakin on jo työn alla. Nyt ahmittavaksi valikoitui Stephenie Meyerin Aamunkoi eli Twilight-saagan viimeinen osa. En kyllä ihan ole kirjan kohdeyleisöä, mutta ajattelin kuitenkin sen lukea, kun en ole vielä saanut avomiestä houkuteltua katsomaan tuosta kirjasta tehtyjä leffoja. Muut osat olemme jo nähneetkin.
Tällaisia tällä kertaa.
rakkaudella,
manteliMinni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti