Onkohan kukaan toinen, joka on menettänyt lähiomaisensa, tullut ajatelleeksi, että useimpien rakkauslaulujen sanat sopivat aika osuvasti myös muihin ihmissuhteisiin ja niihin liittyvään kaipaukseen? Luulen ja toivonkin, että on.
Nyt perjaintai-iltana, kun mies on vielä lätkätreeneissään ja poika jo nukkumassa, tämä ajatus tuli taas mieleeni kuunnellessani yhtä lempibiiseistäni, Neljänsuoran Onnen kapakkaa:
Mä meen minne vaan,
mua ajatukset seuraa;
en voi unohtaa, sua kaipaan.
Illalla istumaan menen ravintolaan,
et voisin unohtaa, sua kaipaan.
Pienistä onnemme hetkistä,
niistä pidän lujaa kii,
vaikka elämä niitä repii.
Mielessä pienessä rakennan
meille onnemme kapakan,
siellä kun istutaan iltaa
ei kukaan murheita muistakaan.
Siellä viiniä humalaan
en tarvitse ollenkaan.
Kun vain olisit vierelläin
valomerkinkin aikaan.
Niin kovasti toivoisin, että äiti olisi vielä täällä kanssani, valomerkin jälkeenkin. Vaikka en ole hänen kuolemaansa (ainakaan vielä, toivon, että kyyneleet jossain vaiheessa tulevat) kovinkaan paljon itkenyt, joka päivä hän on kovasti mielessäni ja kaipaan häntä. Esimerkiksi aamulla, kun menin hyvissä ajoin odottamaan urheilukaupan aukeamista saadakseni ostettua pojalle tarjouksessa olleet kengät, kävi mielessä ajatus, että odottellessahan voisin vaikka soittaa äidille ja tutuksi tulleen tavan mukaan jutella niitä näitä. Samassa mieleen iski kuitenkin se todellisuus, etten voi tehdä niin enää.
Yritänkin siis laulun sanojen mukaisesti pitää kiinni minun ja äidin yhteisistä onnen hetkistä, vaalia niitä muistoissani, vaikka elämässä tapahtuisi mitä. Kapakassa istujia minusta tai äidistä kummastakaan ei saa tekemälläkään, joten ehkäpä voisin rakentaa mielessäni sohvan, jossa neuloisimme yhdessä ja söisimme herkkuja. Tai jääkiekkokatsomon. Jossa TPS voittaisi aina. <3
rakkaudella,
manteliMinni
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti